Herääminen uuteen todellisuuteen
Ensivaikutelma Samanthan tavatessasi on: oi, miten vahva ja positiivinen nainen. On lähes käsittämätöntä, että kuusi vuotta sitten Samantha vietti useita raskaita kuukausia sairaalassa, kamppaillen sopeutuakseen fyysisesti ja psyykkisesti uuteen todellisuuteensa: elämään pyörätuolissa.
Samantha putosi 17-vuotiaana asunnosta kolmannessa kerroksessa. Herätessään sairaalassa hänen elämänsä oli muuttunut dramaattisesti: onnettomuus oli aiheuttanut selkäydinvamman, joka halvaannutti Samanthan vyötäröstä alaspäin ja sitoi hänet pysyvästi pyörätuoliin.
Selkäydinvamman takia Samantha menetti myös virtsarakon hallinnan ja joutui aloittamaan katetroinnin. Samanthalle tämä oli yksi vaikeimmin hyväksyttävistä asioista – mutta päästäkseen kotiin kuntoutuksesta hänen oli pakko oppia katetroimaan:
Muistan, että en halunnut tehdä sitä. Ajattelin, että ‘tämä ei ole reilua. Minun ei pitäisi joutua tekemään tätä’. Lopulta aloin kuitenkin katetroimaan päästäkseni pois kuntoutuksesta, sillä ajattelin, että kunhan vain pääsen kotiin, kaikki palaa taas normaaliksi.
Mutta asiat eivät palanneet normaaleihin uomiinsa. Samantha yritti tottua katetrointiin, ja hänen äitinsä auttoi häntä siinä. Kesti neljä kuukautta ennen kuin Samantha tunsi olevansa sinut uuden todellisuuden kanssa:
Jossain vaiheessa kotiin päästyäni tajusin, että tämä on minun vartaloni ja haluan sen olevan vain minun. En halua, että kenelläkään muulla on mitään tekemistä sen kanssa. Silloin otin ohjat omiin käsiini ja aloin katetroimaan itse. Se oli pelottavaa ja haastavaa, sillä joskus en tiennyt, minne katetri tulee laittaa. Joskus se onnistui ja joskus taas ei, mutta kaiken kaikkiaan olen tullut varmemmaksi sen käytössä.
Katetrit? Pikku juttu
Halvaantuminen ja pyörätuolissa eläminen voi olla tarpeeksi haastavaa, joten katetrin käyttäminen kaikkien muiden kehon muutosten lisäksi voi olla pelottava asia. Samantha kuitenkin valitsi toisenlaisen asenteen katetrointiin ja pitää sitä nyt ‘asiana, joka on vain hyväksyttävä osana elämää’.
Sinun on hyväksyttävä, että näin asia tulee jatkossa olemaan, ja parasta, mitä voit itsellesi tehdä, on ottaa ohjat omiin käsiisi. On myös parempi, jos muutkin tietävät näistä pienistä yksityiskohdista, jotka liittyvät elämään pyörätuolissa.
Se, että Samantha on kertonut asiasta ystävilleen, on todella helpottanut elämää, eikä katetrointiin liity häpeää tai epävarmuutta:
Minua hävetti ottaa katetri mukaan tai esiin julkisella paikalla. Olin aina huolissani siitä, että se putoaa laukustani ja joku näkee, että minulla on mukana katetri. Nyt voin kuitenkin vain ottaa sen laukustani ja mennä vessaan. Siitä on tullut minulle normaali tapa.
Valoisa elämänasenne
Takaiskusta huolimatta Samantha valmistui lukiosta samana vuonna kun hän loukkaantui.
Nykyään Samanthan motto on olla aivan ”normaali” teini-ikäinen, joka rakastaa seikkailuja aivan kuin muutkin ikäisensä:
Minun oli vaikea hyväksyä sitä, että minun oli käytettävä katetria. En halunnut sen olevan osa päivittäistä elämääni. Mutta nyt en enää edes ajattele sitä, eikä siitä puhuminenkaan enää nolostuta.
Samantha on löytänyt rakkauden tanssiin, ja yhdessä pyörätuolitanssiryhmä –Rollettesin– kanssa kotikaupungissaan Kalifornian Los Angelesissa hänen halunsa elää normaalia elämää on entistäkin vahvempi:
Tanssi on antanut minulle voimakkaamman itsenäisyyden tunteen. Matkustamme tanssiryhmäni kanssa ympäri maata. Pelkästään se tosiasia, että se on mahdollista enkä ole muista riippuvainen, on minulle suurin ilon aihe. Pystyn edelleen harrastamaan samaa lajia kuin ennen onnettomuutta.
Jos olet vasta opettelemassa katetrointia, Samanthan paras neuvo on ‘oppia hyväksymään se’:
Jos voisin palata ajassa viisi vuotta taaksepäin, kun vasta opettelin katetroimaan, sanoisin itselleni, että älä turhaan hermoile. Asiat alkavat sujumaan pian paremmin. Tämä on osa elämää, ja elämässä tapahtuu kaikenlaista. Meidän täytyy vain oppia hyväksymään se.