Nuorekas 59-vuotias Sue asuu Länsi-Yorkshiressä. Vuonna 2014 hänellä todettiin Crohnin tauti sen jälkeen, kun haavainen paksusuolitulehdus oli ollut hallinnassa 30 vuotta.
Nyt oli aika harkita kirurgista vaihtoehtoa
Kolmannella sairaalahoitojaksollani 1.6.2015 selvisi, että tilanne oli menossa pahempaan suuntaan. Crohnin tauti oli levinnyt eikä vastannut mihinkään lääketieteelliseen toimenpiteeseen. Enää ei ollut yhtään lääkehoitoa, jota olisi voitu kokeilla. En todellakaan olisi enää voinut jatkaa siinä tilassa, jossa olin. Oli siis aika harkita leikkausta.
Puhuimme tästä aviomieheni kanssa ja hänen tuellaan tein päätöksen, että minut voisi leikata heti kun siihen tulee mahdollisuus. Kun päätös oli tehty, asiat etenivät nopeasti. Leikkaukseen varattiin aika, ja avannehoitajat keskustelivat kanssani toimenpiteestä. He antoivat myös lisätietoja avanteen kanssa elämisestä. Täytyy myöntää, että olin tuolloin aika huolissani. Käytännön ihmisenä tiesin kuitenkin, että minun on vain etsittävä asian positiiviset puolet ja mentävä eteenpäin. Ennen kaikkea halusin kuitenkin saada oman elämäni takaisin.
Luin niin paljon kuin pystyin
Ennen leikkausta käytin kolme kokonaista päivää lukemalla mahdollisimman paljon siitä, mitä minulle tulisi tapahtumaan. Kävin kaikilla asianmukaisilla nettisivustoilla ja luin avannehoitajan antamaa materiaalia.
Leikkaus sujui hyvin ja minut kotiutettiin sairaalasta seitsemän päivän kuluttua. Mukaan sain opaslehtisiä ja paljon tietoa siitä, miten parhaiten voisin edistää toipumistani.
Tiesin, että on tärkeää ottaa rauhallisesti
Osasin odottaa, että tikkien vuoksi liikkuminen voi olla hankalaa. Tiesin myöskin, että on tärkeää ottaa rauhallisesti, koska sisäisten leikkaushaavojen paraneminen vie oman aikansa. Ajattelin kuitenkin, että tikkien poistamisen jälkeen tilanne olisi vähän niin kuin olisi selvinnyt pahasta flunssasta ja palaisin muutaman viikon kuluttua salille tekemään kevyitä harjoitteita ja aloittaisin normaalin harjoittelun pian sen jälkeen.
No nyt tiedän, mitä lääkärit tarkoittivat sanoessaan, että pitää ottaa rauhallisesti ja kuunnella omaa kehoaan. Oli päiviä, jolloin herätessäni tunsin itseni hyväkuntoiseksi ja terveeksi ja olin innoissani lähdössä. Peseytymisen ja pukeutumisen jälkeen kaikki energiani oli kuitenkin poissa ja olin valmis lepäämään. Pakotin itseni tekemään enemmän, ja joskus pystyinkin siihen, mutta jälkeenpäin voin todella huonosti. Opin pian, että on toimittava sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä, ja levättävä silloin kun keho viestittää, että se on tarpeen.
Kuntoni alkoi kohentua
Kuuden viikon kuluttua pystyin palaamaan kuntosalille. Rajoitin liikunnan hyvin kevyisiin harjoitteisiin, kuten juoksumatolla kävelyyn sekä käsivarsien ja jalkojen harjoittamiseen kevyillä painoilla. Tämä oli kuitenkin hyvä alku, jonka varaan pystyi rakentamaan. Seuraavien viikkojen ja kuukausien kuluessa kuntoni alkoi kohentua ja pystyin tasaisesti lisäämään harjoitteiden intensiteettiä asettamalla itselleni pieniä tavoitteita. Pystyin myös aviomieheni suureksi helpotukseksi ottamaan vastuulleni joitakin kotitöitä, jotka hän oli joutunut tekemään sairauteni aikana.
Kun toipuminen edistyi, aloimme suunnitella matkaa Uuteen-Seelantiin.
Seuraava tavoitteeni oli alkaa taas harrastaa uintia. Tammikuussa 2016 haavani oli lähes täysin parantunut ja odotin innolla ensimmäistä kastautumistani uima-altaaseen Changin lentokentällä Singaporessa matkalla Uuteen-Seelantiin.
